Peloissani. Pientä sydänvikaista vauvaa tuuditin sydämeni alla.
Rukoillen aina yhtä päivää lisää.
Synnynnäinen sydänvika löydettiin rakenneultrassa.
AS eli aorttastenoosi eli aorttaläpänahtauma.
Oli uuden vuoden aaton aatto. Lääkäri puhui paljon, minä en kuullut sanaakaan.
Paitsi että minun vauvani on sairas. Vakavasti.
Oli kardiologia, erikoislääkäriä, neuvolaa. Mittauksia minun vatsani läpi.
Kerta toisensa jälkeen paheneva tilanne.
Vauvan sydän voi yhä huonommin. Ahtauma pahenee. Vasen kammio lakkaa toimimasta.
Puhutaan yksikammioisesta sydämestä. Isoista leikkauksista. Selviämisprosenteista.
Haluaisitteko tehdä abortin, lääkäri kysyy.
Yksi lääkäreistä kertoo että vauvani ei tule selviämään. Tulkaa takaisin kun liikkeet lakkaavat, hän sanoo.
Minä itken ja rukoilen. Vuoroin toivon hiljaisuutta jotta voisin alkaa surutyöni, vuoroin vielä yhden potkun, yhden hetken syntymättömän lapseni kanssa.
Mutta minun lapseni on vahva.
"Voidaan jättää myös hoito aloittamatta. Annetaan lapsen kuolla syliin synnytyksen jälkeen", sanoo lääkäri
vähän ennen laskettua aikaa.
En voinut ymmärtää.
Toukokuun lopussa koitta viimein se aamu kun sain nähdä pienen ihmeen, rakkaan lapsen, taistelijan.
Lyhyen hetken hän makasi vatsani päällä. Maailman kaunein pieni poika.
Sitten hänet vietiin teho-osastolle. Minä sain polaroidkuvan viereeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti