maanantai 25. marraskuuta 2013

Kiitollisuutta

Elämä ei aina ole reilua. Josku se potkii päähän oikein urakalla.
Välillä sitä on oikein miettinyt että mitä järkeä on ylipäänsä missään. Näin aika monella meistä, ainakin jossain vaiheessa elämää.
Ja jos totta puhutaa, en ole kovin helpolla päässyt minäkään, oikeastaan koskaan.
Mutta nyt tänään voin olla kiitollinen siitä mihin elämä on minut johdattanut. Elän elämää josta olen haaveillut, ihmisen kanssa jota olen kaivannut.

Olen kiitollinen kodistani. Se ei ole hieno, se vuotaa vähän sieltä ja täältä ja vaatii paljon remonttia mutta minulle se on KOTI täynnä mahdollisuuksia.
Olen kiitollinen pihastamme. Siihen vasta saakin työvuosia uppoamaan eikä minun viherpeukalollani siitä tule vuoden puutarhaa mutta lapsilleni se on ihmemaa! Saamme kaivaa multaa, seurata taimien kasvua, kiivetä puuhun ja syödä omenoita.
Olen kiitollinen eläimistäni. Unelmoin niistä jo pienenä tyttönä. Nyt saan silitellä ja rapsutella monenlaista karvakorvaa ja siipiveikkoa.
Olen kiitollinen perheestäni, läheisistäni ja ystävistäni. Minun ei ole koskaan tarvinnut olla yksin. On ollut armollista tuntea itsensä välitetyksi.
Olen kiitollinen miehestäni joka on koonnut minut ehjäksi jälleen. Jakanut unelmani ja nähnyt saman mitä minä näin.
Olen kiitollinen lapsistani. He ovat elämäni ja luovat merkityksen kaikelle mitä on.

Tämä on minun ylistyslauluni arjen keskellä. Ei, elämä ei ole vieläkään helppoa mutta tänään voin katsoa eteenpäin odottaen, uteliaana. Muistaen kiittää kaikesta hyvästä mitä minulle on nyt annettu.


Jukka Poika kiteyttä ajatuksen aika hyvin :) 


perjantai 8. marraskuuta 2013

Äiti on vähän hölmö ...

  Istun lasten kanssa illallisella kun , naps, sähköt katkeavat. Täydellinen pimeys ympäröi meidät.
En näe edes sormiani. Rauhallinen äiti sanoo:
- Ei hätää, sähköt vain katkesivat. Äiti tästä nousee ja etsii taskulampun.
Sisäinen minä kirkuu ja piiloutuu pöydän alle.
  Hapuilen kohti eteisen piironkia ja selitän lapsille rauhallisesti koko ajan mitä teen ja missä kuljen.
Sisäinen minä on varma että pimeydessä vaanii mörkö tai vähintäänkin vampyyri.
Lyön varpaani piironkiin, saan laatikon auki ja tovin (ihan älyttömän kauan) pengottuani totean laatikon olevan väärää. Seuraavasta löytyy taskari ja ah, niin helpottava valokeila rikkoo pimeyden.
Taskulamppuni turvin haen sytyttimen ja säkillisen tuikkuja. Lapset ovat riemuissaan yhtäkkisestä, tunnelmallisesta hämärästä. Itsekin olen riemuissani kuinka hienosti selvisinkään tästä kauhunhetkestä.
  Kun olen kynttilöiden avulla varmistanut että talossamme ei majaile mörköja eikä muitakaan etiäisiä,
laitan viestiä naapurille, josko siellä myös ovat menneet sähköt. Näin kuulemma on. Esitän huoleni että toivottavasti katkos ei ole pitkä etteivät pakasteet sula. Vastausviesti saa minut epäilemään naapurini seonneen sähkökatkoksen aiheuttamasta shokista ; "Eltel hiippaili jo kotikummuil".
Soitan miehelleni ja esitän huoleni naapurin mielenterveydestä ; nyt se siellä siteeraa raamattua tai jotain...
Jostain syystä minulle nauretaan päin naama (tai paremin sanoen päin luuria).
Eltel on kuulemma sähköyhtiö...
No, mistä sit nyt millään kaikkea voi tietää...



sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Syksy


On ihanaa että luontomme on niin monimuotoinen ja alati vaihtuva. (Vaikka vahvasti olenkin sitä mieltä että kesä voisi olla pari kuukautta pidempi...) Kuitenkin, olen aina pitänyt syksystä.
Muuntaudummeko me ihmiset vuodenaikojen mukana? Olenko talvikarhuna toisenlainen kuin kesämekossa?
Välillä tuntuu että jo yhteiskuntamme vaatii jatkuvaa muuntautumiskykyä. Erilaisia roolisuorituksia.
Hetkittäin mietin, kuka minä oikeastaan olen?
Äiti-minä, maalais-minä, kaupunki-minä, tanssi-minä, puoliso-minä, harras-minä, pimeä-minä.
On vapauttavaa välillä vaihtaa roolia. Toisaalta toisiin rooleihin liitty paljon oletuksia tai ennakkoluuloja.
Olenko minä minä jokaisessa roolissani vai ovatko ne erilaisia kuoria?

Esikoisessa näen jo roolisuoritusten paineet. Ekaluokka toi tullessaan sukupuoliroolit. Haukkumista tyttöjen kanssa ja tyttöjen leluilla leikkimisestä. Pitää oppia tönimään takaisin. Pitää kulkea keppi kädessä että voi puolustautua toisia keppejä vastaan. Ei saa olla vilkas eikä utelias koska se on häirikön merkki. Ja minusta kaikkein järkyttävintä, ei saisi enää elää leikin maailmassa!
Jo minun lapsellani on koulu-minä ja koti-minä. Surullista.

Rukoilen että osaisin kasvattaa lapseni olemaan ylpeitä itsestään. Etteivät he tuntisi huonomuutta jos eivät mahdu johonkin muottiin. Olisivat aitoja, vilpittömiä ja antaisivat sen mahdollisuuden myös muille.